Sisällysluettelo

Kommodorin kolumni 3
Jäsenmaksut 4
Toimihenkilöt 2008 5
Talvipurjehduskisat 2007 6
Alisan kesä 2007 8
Purjehdus IACC veneellä 15
Jäsenluettelo 20
Veneluettelo 23

Päätoimittajalta – Inkoo 9.2.2008

Vuosi 2008. Tänäkin vuonna tapahtuu koko joukko enemmän tai vähemmän merkittäviä aisoita. Yksi taitaa olla kunnallisvaalit, toinen purjeveneiden rekisteröinti maistraattiin ja kolmas polttoöljyn käytön kieltäminen veneissä. Kunnallisvaalien osalta tämä ei ole oikea foorumi, mutta veneisiin liittyvien asioiden osalta voin jotakin kommentoida. Veneiden rekisteröinti koskee nyt myös purjeveneitä mutta rekisteröinnin takaraja on vasta syksyllä. Siksi tulevana kesänä vesillä taitaa olla koko joukko purjeveneitä joissa ei uusia rekisterinumeroita vielä näy. Muutaman vuoden päästä voimme jo huomata, että keskustelu huviveneiden mahdollisesta käyttömaksusta on alkanut julkisuudessa ja sehän tarkoittaa Suomessa samaa kuin että asia on jo päätetty. On mielenkiintoista nähdä, mikä tulee kyseisen maksun suuruuden perusteeksi: rekisteröintitiedoissa mainittu veneen pituus, paino, vai henkilöiden maksimi lukumäärä? Toivottavasti tämä on pelkkää ajatusleikkiä joka ei käy toteen…

Suotuisia tuulia

t. hh

SMer:n 27. toimintakausi on alkanut hallituksen järjestäytymis- ja suunnittelukokouksella. Syyskokous ei esittänyt hallituksen kokoonpanoon mitään muutoksia ja myös tehtävien jako pidettiin ennallaan.

Toimintasuunnitelmakin on edellisten vuosien kaltainen. Suurin uutuus lienee loppusyksyksi suunniteltu SMerexcursio™ lounaiseen ulkosaaristoon. Tästä tiedotetaan toki tarkemmin kesän jälkeen.

Jopa jäsenmaksut pidettiin viime syyskokouksessa ennallaan. Koska lähes kaikki maksut, hinnat ja kustannukset ovat nousseet vuodenvaihteessa, on erityisen tärkeää, että hoidatte jäsen- ja muut maksunne eräpäiviin mennessä.

Sääntömääräinen vuosikokous pidetään 27.02 ja täällä ehtii vielä hyvin ilmoittautua Talvihiivariin, joka järjestetään 01.03. Ilmoittautuminen ei tietenkään ole välttämätöntä mutta auttaa järjestäjiä. Kerää siis joukkue nyt heti ja tule mukaan.

Pääsiäisen outo ajankohta sotkee tänä vuonna koko vakiintuneen kevätohjelman. Niinpä maaliskuulle ei mahdu Talvihiivarin lisäksi muuta SMer-toimintaa. Omalta kohdaltani ohi suun menevät myös DN SM-kisat ja eräs jokavuotinen hiihtoreissu Lapissa.

Huhtikuulle merkityn koulutusillan osalta tukeudumme FE83 –luokkaliiton tarjontaan sillä olemme taas saaneet kutsun heidän kevätkurssilleen, joka järjestettäneen EMK:lla. Tästä ilmoitellaan tarkemmin vuosikokouksessa ja sähköpostitse.

Jääpurjehduskausi ei ole osaltani vielä alkanut. Yksi yritys on tosin tehty Etelä-Hämeessä mutta lupaavalta vaikuttaneista olosuhteista huolimatta kisasta jouduttiin luopumaan liian heikon jään vuoksi. Ei tämä meren jäättömyys sinänsä niin kovin poikkeuksellista ole mutta pakkasten puuttuessa eivät järvetkään jäädy. Eiköhän tänä talvena vielä kuitenkin kisoja purjehdita. Taitaa tosin käydä niin, että ensin täytyy käydä venenäyttelyssä hakemassa fiiliksiä kesäkaudelle ennen kuin talvipurjehduksille edes pääsee. Käykää tekin näyttelyssä ja muistakaa, että siitä on purjehduskauden alkuun aina yhtä uskomattoman vähän aikaa.

Muista myös seurata tiedotusta osoitteessa www.smer.fi Nopein tiedotuskanava on kuitenkin sähköposti, joten huolehdithan siitä, että oikea osoitteesi on seuran tiedossa. Asian voi tarkistaa tässä numerossa julkaistavasta jäsenrekisteristä.

Petri Pennanen
Kommodorinne

VIIDES SMER TALVIPURJEHDUSMESTARUUSKILPAILU TAPIOLAN KESKUSALTAALLA 05.12.2007

Talvipurjehdusmestaruus ratkottiin ensimmäisen kerran Keskusaltaassa joulukuussa 2003. Sama ”box rule” on ollut käytössä siitä lähtien. Tämä tarkoittaa sitä, että itse suunniteltujen ja rakennettujen veneiden ainoa rajoittava tekijä on äärimitat: veneen tulee purjehduskunnossa mahtua laatikkoon, jonka mitat ovat 33*26*21 cm.

Oma veneeni voitti ensimmäisen kisan, joka purjehdittiin hankalissa tuuliolosuhteissa mutta kuitenkin avovedessä. Seuraavana kahtena vuonna kisat käytiin jäällä ja niitä hallitsi Markun ultrakevyt kolmipyörä. Toissavuotinen koitos suoritettiin taas avovedessä mutta katalasti sivutuuliradalla, jolla Markun ensimmäisiin kisoihin rakentama kevyt katamaraani oli selvä voittaja.

Vuoden 2007 kilpailuun valmistautumista leimasi epävarmuus olosuhteista. Keskusallas oli ollut syksystä saakka kuivillaan hotelli Kardaanin laajennustyömaan takia mutta olihan siellä pohjalla pieni lätäkkö. Onneksi kilpailun tuomaristo ilmoitti jo hyvissä ajoin, että kisa tullaan käymään kuivalla maalla.

Jouduin siis suunnittelemaan ja rakentamaan uuden aluksen sillä aikaisemmat tekeleeni olivat selvästi vesikulkuneuvoja. Päätin keskittyä kevyeen konstruktioon ja riittävään purjepinta-alaan. Rohkeasti laskin täysin sen varaan, että rata on myötätuulirata. Oikeastaan alukseni päämitat sanelikin sopiva purjeeksi löytämäni jäätelörasia, jonka kiinnitin ohuesta jalopuuvanerista tehtyyn runkoon. Pyörien lukumääräksi olin päättänyt neljä, jotta vakavuus säilyisi myös puuskissa. Pyörien toteutusta pohdin pitkään mutta lopulta totesin että miksi yrittää keksiä pyörää uudelleen ja ratkaisin asian mukaillen Markun aiemmin esittämää toimivaa ratkaisua. Ennustettu kova tuuli hiukan arvelutti, joten varustin laitteen reivattavalla toppipurjeella. Laite valmistui perinteiden mukaisesti kisapäivää edeltävänä yönä.

Kipparikokous ja alusten mittaus tapahtui mukavasti Kardaanin lobbybaarin nahkasohvalla. Harmittavasti kilpailuun osallistui vain kaksi alusta. Jari oli rakentanut styroxista todella kevyen nelipyörän ja ottanut Leenan mukaan tuomariksi. Molemmat alukset mahtuivat vaivatta viralliseen mittalaatikkoon joten siirryimme areenalle. Sellaiseksi oli löytynyt Keskustornin ja Kulttuurikeskuksen välinen aukio, joka on päällystetty sopivasti pienemmillä laatoilla kuin Tapiolan keskustaa muuten hallitsevat vinoon asetellut suuret betonineliöt.

Tuuliolosuhteet olivat haastavat sillä hyytävän kylmän ja kovan etelätuulen suoran pääsyn rata-alueelle esti juuri tuo Keskustorni, aiheuttaen radalle hankalia puuskia ja pyörteitä sekä suorastaan ajoittaisia vastatuulia. Varsinkin Jarin kevytrakenteinen jahti sananmukaisesti lenteli sinne tänne eikä juuri halunnut pysyä pyörillään. Oma alukseni pärjäsi paremmin vaikka käytin suurempaa purjepinta-alaa. Radan lyhyyden vuoksi päätettiin purjehtia useita lähtöjä ja ratkaista mestaruus paras yhdeksästä -menetelmällä.

Laitteeni teki eräässä lähdössä varsin näyttävän 360 asteen käännöksen vaikka kulkuoikeusrikkoumusta ei tapahtunutkaan. Siitä huolimatta sain helposti kokoon voittoon tarvittavat viisi lähtövoittoa. Tuomariston esittämän epäselvän protestiuhkan takia purjehdittiin vielä varmistava lisälähtö, jonka jälkeen voittoni julistettiin numeroin 6-1. Voiton avaimet olivat tällä kertaa parempi tekniikka ja mahdollisesti myös parempi sijoittuminen lähtölinjalle. Jarin alus kärsi tosiaan puutteellisesta vakavuudesta ja varsinkin suuntavakavuudesta vaikka sen purjealaa kisan kuluessa vähennettiinkin.

Olosuhteet olivat todella raa’at, joten kisan ratkettua siirryimme pikimmiten rommitotien ja lihapatojen ääreen ravintola Tapiontoriin, jonne Kiti saapui seuraksemme. Talvipurjehduskilpailuun oleellisesti kuuluva pursien kauneuskilpailu käytiin taas Raitinvintissä ja sen voittajaksi selvisi jälleen kerran Jarin alus. Jarin taidoista esteettisen veneensuunnittelun saralla kertonee se tilasto, että hän on voittanut kaikki kauneuskilpailut mutta ei yhtään purjehdusta. Jännittävä ja mukava ilta huipentui hienojen palkintojen jakoon Raitinvintin nahkasohvanurkkauksessa. Kiitokset palkinnoista ja muista kisajärjestelyistä Jarille ja tuomari Leenalle.

Tämänvuotinen kilpailu käydään valistuneen arvaukseni mukaan perjantaina 05.12. Vaikka purret rakennetaankin usein kisaa edeltävänä yönä, voi niiden suunnittelun jo laittaa alitajuntaan muhimaan. Piccu

ALISAN KESÄ 2007

Purjehduskautemme alkoi aikaisemmin kuin koskaan. Meri aukesi Loviisassa n. kolme viikkoa ennen ”normaalia” ja koska Olli oli aloittanut kunnostustyöt ajoissa, niin Alisa saatiin veteen jo 14.4. Talven aikana se 5min. toimiva Wallas vaihtui Webastoon, kaasupullon koteloa parannettiin, tankkien huohotusputket siirrettiin peräpeiliin ja jotain muuta pienempää tuli nysvättyä. Veneeseen heitettiin tavarat kyytiin ja sunnuntaina 15.4 ajettiin Tervasaareen. Aurinko paistoi, mutta oli varsin viileää. Koko rahan edestä nautimme toimivasta lämppäristä!

Erinäköisiä kunnostustöitä jatkettiin Helsingissä ja Alisa sai mm. uuden keula-askelman. Merelle suunnattiin seuraavan kerran äitienpäivä-viikonloppuna. Auringon paistaessa navakassa tuulessa kryssimme Gåsgrundetiin. Eräässä vendassa kuului kova rapina takakannelta ja viime tipassa Olli sai napattua Niken liiveistä kiinni ja kakrukoira pelastui kylmältä kylvyltä. Olin ehtinyt kuvittelemaan, että saaressa ei olisi muita, mutta olihan niitä. Grillattiin ja nautittiin hyvästä ruuasta. Seuraavana aamuna maattiin aurinkoisella kalliolla ja katseltiin haahkapariskuntia. Kerrankin haahkaukot olivat vielä maisemissa. Koirien uimahaluja ei kylmä vesi hidastanut yhtään. Ja edelleen lämppäri toimi ja oli mukava!

Helatorstain jälkeisen viikonlopun vietimme naapuriemme kanssa Kaunissaaressa. Kausi oli alkanut aikaiseen muiltakin, koska saaressa oli yllättävän paljon porukkaa. Sää oli viileä, mutta aurinko paistoi ja Rekorderlig-siideri oli kylmää. Kuun vaihteen viikonlopun vietimme edelleen yhtä hyvässä säässä itäisen suunnan vakiosaaressamme samalla porukalla.

Loma oli alun perin tarkoitus viettää Ruotsin puolella, mutta suunnitelmat muuttuivat ja päädyimme loman viettoon Suomen vesillä. Lisäksi merellä ei oltu viittä viikkoa putkeen, vaan teimme yksittäisiä ”retkiä”. Ensimmäinen niistä suunnattiin Smer-juhannuksen viettoon Brändholmeniin. Matkaan päästiin juhannusaattona iltapäivällä hyvässä sivutuulessa ja auringossa. Ilta sujui perinteisissä merkeissä perinteisessä seurassa. Seuraavakin päivä kului Lumikin seurassa samassa paikassa ja lapset leikkivät tyytyväisenä ikäeroista huolimatta. Sunnuntaina suuntasimme Hankoon, josta löytyi Helinä. Iltaa vietettiin Tarjan ja Hosin kanssa HSF:llä ja Helinässä.

Maanantaina shoppailureissun jälkeen suuntasimme aurinkoisessa säässä ja navakassa länsituulessa takaisin Helsinkiin päin. Pelkällä isolla vauhti oli 7-8kn välillä. Jotain uutta piti keksiä Hanko-Helsinki välille, joten mentiin Inkooseen. Epäily väylän syvyyden riittävyydestä johti tekstiviesteilyyn Humeksen kansssa, joka vakuutti meidän selviävän perille asti. Vierassatama ei kovin suuri ollut, mutta vapaa paikka löytyi. Illan seurustelimme Ninan ja Humeksen kanssa, joten tarkempi tutustuminen Inkooseen jäi. Satamasta ja sen palveluista jäi kuitenkin hyvä mielikuva. Oikeastaan ainoa Inkoon vika on, että se on vähän liian sivussa, mutta onneksi vain vähän. Seuraavana päivänä ajeltiin kotiin puolipilvisessä säässä ja olemattomassa tuulessa.

Kotona oltiin pari yötä ja sen jälkeen Alisan keula suuntasi kohti itäistä Suomenlahtea. Minua oli jo vuosia kiinnostanut nähdä idän suunnasta muutakin kuin Hki-Loviisa väli, mutta koskaan ei ollut löytynyt sopivaa aikaa. Pitkää lomaa ei voinut kuvitellakaan viettävänsä siellä ja pitkästä lomasta ei taas huvittanut ”uhrata” hetkeäkään väärään suuntaan. Nyt kuitenkin oli siihen mahdollisuus.

Juhannuksen jälkeisen viikon puolivälissä sää oli kylmä ja pilvinen, mutta hyvässä lounaistuulessa pääsimme Emäsalon selälle. Tuulen moinattua ajelimme Suninsalmen kautta Byöniin, Bockhamnin luonnonsatamaan. Satama kuuluu nykyään Uudenmaan virkistysalueyhdistykselle ja se sijaitsee erittäin suojaisessa lahdenpohjukassa. Lahdelle vie kapea ränni, mutta lahti on ihan ok kokoinen ja pohja vaikutti olevan liejua/savea. Lahden itärannalla oli aivan uusi laituri ja muutama huonossa paikassa sijaitseva poiju. Länsirannalla kalliossa oli lenkkejä. Kummallakin puolella oli grillauskatos ja huussit. Epäsosiaalisina ihmisinä suuntasimme länsirannalle, jossa ei siinä vaiheessa ollut vielä ketään muuta. Vähän tiukoille otti saada keula rantaan mataluuden takia, mutta onnistui kuitenkin. Grillasimme ja juoksutimme koiria muiden häiritsemättä.

Aamu valkeni pilvisenä ja sadekuuroja tuli päivän mittaan, mutta lounaistuuli oli hyvä. Matkavauhti oli 7,5-8,5kn ja illan edellä olimme Ulko-Tammiossa. Saaressa on noin luoteeseen aukeava lahti, jossa on tukeva iso laituri. Kartan mukaan myös itäisessä lahdessa on mahdollisuus ankkuroitua, mutta paikalliset eivät suositelleet purjeveneille, ainakaan isommille. Tuuli oli päivän aikana sen verran kääntynyt, että puhalsi suoraan lahdelle epämukavasti. Ankkuroiduimme ensin keula laituriin, mutta koska tilaa oli, niin keikkumisen vähentämiseksi vaihdoimme kylkikiinnitykseen. Satamamanovereissa kannattaa huomioida laiturin lähellä oleva karttaan merkitty matala, muuten vettä riittää. Ulko-Tammio sijaitsee muutaman mailin päässä aluevesirajalta ja saaren merkitys sodan aikana oli varsin tärkeä. Illalla kiersimme saaren ja kiipesimme torniin tähystämään ”naapurin” puolelle. Saaressa oli lisäksi nähtävänä pari tykkiä ja sodan aikana louhittu tunneli ison kallion alitse. Muita palveluja oli siistit huussit ja iso keittokatos. Käymisen arvoinen paikka.

Seuraavana aamuna aurinko melkein paistoi ja jatkoimme matkaa muutaman mailin pohjoiseen päin Tammioon. Kylä sijaitsee saaren pohjoispäässä ja on mereltä katsottuna tosi viehättävä. Vierassatama on heti aallonmurtajassa. Talot olivat vieri vieressä ja tuntui siltä, että minnekään ei voi kävellä, kun heti on toisten pihassa. Saimme kierrettyä pienen rundin ja kävimme tutustumassa paikalliseen taidenäyttelyyn. Huvittavaa oli, että työt paljastuivat kaverini äidin aikaansaannoksiksi. Tammio oli sillä nähty ja jatkoimme Kotkaa kohti.

Matkalla poikkesimme katsomaan Nuokkojen saariryhmän. Saarten välissä oli hyvännäköinen satama, Ulko-Nuokon puolelle oli rakennettu iso laituri poijuineen. Paikka näytti hienoine kallioineen tosi hyvältä. Matkalla Kotkaan kippari onnistui ajamaan täydellisesti yhden rahtilaivan aaltoihin. Kersat leikkivät keulassa ja olivat nostaneet keulaluukusta peittoja ja tyynyjä kannelle. Ilkeätä oli katsoa kun iso aalto vyöryi suoraan kannelle ja itse ei ehtinyt tehdä yhtään mitään tilanteen pelastamiseksi. Penskat kastuivat, pelästyivät ja kiljuivat. Kastui kyllä vähän muutakin avoimen keulaluukun kautta.

Kotkaan mentiin sitten liputtaen lakanaa ja peittoa pitkin kaiteita. Satamaan oli valmistunut talven aikana uudet hienot saunatilat, jotka tietysti testattiin. Käytiin syömässä Meriniemessä, jossa ruoka oli hyvää, mutta palvelu älyttömän hidasta. Lapset olivat syöneet kauan ennen kuin me olimme saaneet edes alkupalat. Läheinen Sapokan vesipuisto oli kaunis iltakävelyn kohde.

Aamulla kävimme tuijottamassa kotimaisia kaloja Maretariumin akvaariotalossa. Aurinko paistoi ja tuuli oli kevyttä, kun lähdimme suuntaamaan takaisin länteen päin. Tuuli loppui lopulta kokonaan ja ajelimme koneella Svartholmaan. Laiturit ovat hyvät, mutta saaren ravintolatoiminta tuntui varsin kuolleelta. Ns. leikkipaikalta löytyi onneksi hauska keinurata. Linnoitus itsessään on tietysti ihan hieno nähtävyys.

Matka jatkui Emäsalon selälle, jonka itäreunassa sijaitsee Äggskärin saariryhmä. Kolmessa saaressa sijaitsee laituri, mutta kuuleman mukaan peremmällä sijaitsevissa laitureissa on matalampaa, joten jäimme suosiolla ensimmäiseen laituriin. Saaren upeita kallioita kierrettiin ilta-auringon paistaessa. Merivesi oli kovin kylmää, mutta siitä huolimatta lapset halusivat aamulla uimaan. Aurinko onneksi paistoi täydeltä terältä. Matkaa jatkettiin kotiin. Petra pelästytti meidät juuri ennen Hevossalmen siltaa. Olin siivoamassa keulaa keulaluukun ollessa auki. Yhtäkkiä yksi pölmähtäneen näköinen tyttö makasi patjoilla. Petra oli jotenkin astunut sivuun kannella hypellessä, mutta onnistui tippumaan selkä edellä luukusta kolhimatta itseään mihinkään. Mieletön tuuri.

Viikko vietettiin maissa ja sitten suunnattiin taas merelle. Olin aina halunnut päästä käymään Haapasaaressa. Sinne oli ollut tarkoitus jatkaa Ulko-Tammiosta, mutta siellä ollut paikallinen veneilijä väitti, että meidän syväyksellä ei sinne pääse muuta kuin jäämällä merivartioston laituriin. Asia harmitti niin paljon, että viikon aikana kävin lukemassa muutaman satamaoppaan mm. Maritimissa ja niiden mukaan Alisallakin pääsee kyläsatamaan. Tästä intoutuneena suunnattiin taas itään. Asiaan vaikuttivat myös kaverimme, jotka olivat samalla suunnalla liikenteessä.

Ensimmäiseksi yöksi purjehdittiin hyvässä lounaistuulessa taas Bockhamniin, jossa kaverimme odottivat. Tällä kertaa kokeilimme itärannan laituripaikkaa ja havaitsimme sen yllättävän hyväksi. Syvyyttä riitti jo ihan laiturin alkupäästä asti. Ilta-auringon paistaessa grillattiin, syötiin ja juotiin. Hauskan illan jälkeen oli seuraavana aamuna masentavaa herätä sateeseen. Koko päivän satoi enemmän ja vähemmän. Tästä tympiintyneenä päätimme ajaa Porvoon sivistykseen. Sielläpä ei olekaan koskaan tullut veneellä käytyä. Matka mereltä oli varsin pitkä, mutta ihan näkemisen arvoinen, edes kerran elämässään! Porvoon satama ei ollut kovin suuri ja saimme iltapäivällä viimeiset kohtuulliset paikat. Sataman fasiliteetit sijaitsevat pienen matkan päässä kadun varressa olevassa puutalossa. Suihkujen ja vessojen lisäksi siellä oli pieni keittiö ja telkkuhuone, jossa oli myös joitain lehtiä ja pelejä.

Aamulla herättiin onneksi auringon paisteeseen ja turisteina shoppailimme ja kävimme jokivarren ravintolassa syömässä. Porvoo tuntui huomattavan erilaiselta, kun sinne oli matkustanut veneellä eikä autolla! Iltapäivällä jatkoimme matkaa taas itään päin. Koko päivän hyvänä puhaltanut lännenpuoleinen tuuli kääntyi tietenkin vastaiseksi juuri silloin kun pääsimme jokirännistä ulos ja oli aika nostaa purjeet. Osittain Volvolla ja osittain purjeilla päädyimme illalla Pyhtään Kaunissaareen. Myöhäisestä ajankohdasta johtuen satama oli kutakuinkin täynnä. Sataman hyvät ”karsinapaikat” olivat jo varattu ja jouduimme jäämään ulommaisimpaan pistolaituriin. Tuuli puhalsi suoraan aallonmurtajan aukosta sisään ja satama-allas oli ahdas Alisan pituiselle veneelle. Poijut olivat lähellä laituria ja ne olivat tehty vanhoista viitoista. Ihan kivan näköisiä, mutta siinä vaiheessa kun se idiootti keppi pitkän ketjunsa kanssa oli jossain vetolaitteen seutuvilla veneen alla, niin ulkonäkö ei paljoa lohduttanut. Naapuriveneilijän avustuksella Alisa saatiin pois poijun päältä ja springi-virityksillä tukevasti laituriin. Poiju oli lopulta noin veneen puolivälissä, jossa siitä olikin suunnaton ilo.

Kaunissaareen oli viime kesänä uutuutena tulleet suihkut ja ne testattiin heti aamulla. Kartan mukaan satamasta itään lähtevän väylän syvyys oli 1,5m. Kyseinen reitti lyhentäisi matkaa Haapasaareen monta mailia, kun ei tarvitsisi lähteä lännen kautta kiertämään isoa saarta. Satamavahti sanoi yhteysaluksen kulkevan sitä kautta ja aivan keskellä väylää pitäisi veden ainakin riittää. Päätimme kokeilla ja hyvin selvittiin. Ilma oli pilvinen ja kolea ajellessamme Haapasaareen. Saari on hevosenkengän muotoinen ja lahti aukenee etelään. Lahdensuu on erittäin kapea ja kummallakin puolella oli jotain betonihässäköitä meressä, ehkä joku vanha laituriviritelmä. Aivan lahden loppupäässä itärannalla on vierasvenelaituri ja länsirannalla kaupan laituri. Vettä riitti niin, että saimme ihan hyvän paikan laiturin päädystä. Hieman saapumisemme jälkeen havaitsimme septitankin olevan aivan täynnä ja oikeastaan jo yli täynnä. Laiturin päässä oli onneksi imutyhjennys mahdollisuus. Ongelma vain oli, että sen letku ei riittänyt mihinkään eikä se lisäksi edes toiminut kunnolla ja kaiken lisäksi se sopivan tuulen henkäyksen tullessa löyhkäsi. Koska toisena vaihtoehtona oli lähteä takaisin merelle ja menettää hyvä paikka, niin päädyimme siirtämään venettä laiturissa ja pakottamaan laitteen toimimaan. Erinäisten virittelyjen jälkeen septitankkimme oli tyhjä ja ehdimme saada vielä oman paikkammekin takaisin ennen sataman täyttymistä.

Panun syntymäpäivä valkeni sateisena ja tuulisena. Päivän aikana puhalsi 15-17m/s, joten lähtemistä ei harkittukaan. Haapasaaressa vietetään joka heinäkuun kolmas lauantai Puikkaripäivää eli kyläjuhlia. Panu sai ikimuistettavan syntymäpäivän, koska ekaksi pääsi istumaan Rajavartioston helikopteriin ja katsomaan ihan vierestä, kun helikopteri lähti. Sen jälkeen käytiin ajelulla Jurmo-luokan veneellä. Meno oli kuin Linnanmäellä, kun kuski kurvaili hyvässä aallokossa. Sitten vielä tutustuttiin meripelastajien alukseen. Action-aamupäivän jälkeen oli pakko palata veneelle lepäämään ja syömään kakkua. Synttärit jatkuivat vielä lastenjuhlilla, jossa leikittiin ja Panulle laulettiin illan bändin toimesta. Veneessä oli varsin kostea tunnelma, kun siellä yritettiin kuivattaa neljän ihmisen sadevaatteita, muita vaatteita ja jalkineita. Lisänä vielä kaksi märkää koiraa toivat oman osansa tunnelmaan. Olimme keskenään keskustelleet illan aikuisten tansseista, mutta jo hylänneet ajatuksen lasten takia. Kun Panu illalla yhdeksän aikaan sanoi, että äiti, haluaisin niin kovasti tanssia kanssasi, niin päätös lähteä kosteasta veneestä tantsuihin oli hyvin helppo. Lapset jaksoivat riekkua puoleen yöhön ja meillä oli tosi hauskaa.

Seuraavana aamuna ei enää satanut ja tuuli oli moinannut. Satama tyhjeneminen alkoi hyvin aikaiseen. Osa porukasta oli ollut Haapasaaressa tuulen takia jo useamman päivän ja kaikilla oli kiire vaihtaa paikkaa ennen kuin tuuli alkaisi taas nousta. Lisäksi pari venekuntaa biletti kovaäänisesti koko yön, niin eipä nukkumisesta ollut tullut kenelläkään mitään. Me vaihdoimme kaupan laituriin ja jäimme odottamaan löpötankin aukeamista. Siinä odottaessa laiturille käveli tutun näköinen henkilö ja kohta toinenkin. Valborg oli yön aikana saapunut merivartioston laituriin Tall Ship’s Racen maalilinjan ylitettyään. Meillä ei ollut mitään tietoa kisan kulusta, joten tuntui superkoomiselta löytää Petran kummisetä aamuseitsemältä Haapasaaren kaupan laiturilta! Vallulta nappasimme yhden miehistön jäsenen kyytiin ja ajelimme Kotkaan. Sää selkeni iltaa kohden ja kävelimme Kantasatamaan katsomaan muutamaa sinne saapunutta suurta purjelaivaa.

Kotkan nähtävyyksiä oli jo edellisellä kerralla nähty riittävästi, joten aamulla suunnattiin taas länteen päin. Aurinkokin paistoi melkein, mutta onneksi muutama ukkoskuuro saatiin niskaan ennen kuin taas yöksi suunnattiin Bockhamnin jo tutuksi tulleeseen satamaan. Matkalla nähtiin useita Tall Ship’s Racen kisailijoita. Bockhamnista matka jatkui Tervasaareen.

Kesän reissut olivat kutakuinkin siinä. Lumikin kanssa käytiin yksi viikonloppu Porkkalassa ja osallistuttiin kauden päättäjäisiin. Yhtä perinteisesti kuin aikaisemmin Alisa purjehdittiin Loviisaan syyskuun toka vikana viikonloppuna ja siitä viikon päästä nostettiin ylös. Vaikka tuntui, että missään ei olla oltu, niin kesän aikana maileja tuli n. 850, joista 530 kertyi varsinaiselta lomalta. Alisa-kauden kesiimme verrattuna vähemmän kuin aikaisemmin, mutta Alien-kaudelle ihan normaaleja lukemia tai enemmänkin.

Itäinen Suomenlahti oli positiivinen yllätys. Aikaisemmin olin ajatellut, että neljän-viiden päivän reissu sinne riittää hyvin ja sillä on kaikki nähty. Näin ei ole. Kotkaan on sama matka kuin Hankoon ja vielä senkin jälkeen on elämää. Niin kuin sitä ennenkin. Itään tulee kyllä lähdettyä vielä toisenkin kerran. Panukin on edelleen niin vaikuttunut äidin ja isin järjestämästä synttärihappeningista, että kyselee koska taas pääsisi Haapasaareen. Veneessä kaikki toimi ja koska tämä oli pitkään aikaan meidän kylmin ja märin kesä, niin toimiva lämppäri oli tosi nautinnollista. Maija

PURJEHDUS IACC-VENEELLÄ AUCKLANDISSA

Vuoteen 1987 asti America’s Cup purjehdittiin 12 mR veneillä. Sen jälkeen nähtiin epätasainen ottelu Uuden Seelannin ison ”K-veneen” ja Dennis Connerin nopean katamaraanin välillä. Lakimiehet rikastuivat mutta jotta vastaava pelleily jatkossa vältettäisiin, kehitettiin vuoden 1992 kisaa varten uusi veneluokka: IACC. International America’s Cup Class –veneet ovat

International America’s Cup Class –veneet ovat varsin ekstreemeejä: pituus tyypillisesti 24 m, leveys alle 5 m, syväys 5 m, kryssipinta-ala 350 m2 ja 24 tonnin uppoumasta peräti 22 tonnia kölibulbissa. Miehistöä on kisoissa 16-17 henkeä ja lisäksi omistaja oleskelee veneen perässä.

Näitä veneitä on rakennettu vuosien aikana 100 kappaletta. Itse kisoissa ei kaikkia ole käytetty sillä osa on tehty harjoittelu- ja testiveneiksi, onpa muutama tuhoutunutkin. Veneiden kehitys on ollut sen verran nopeaa, että edellisen kisan voittajaveneet ovat olleet seuraavissa kisoissa jo epäkurantteja. Niinpä niitä on pantu näytteille museoihin ja lentokentille sekä myyty huvijahdeiksi ja etenkin charter-käyttöön. Yleisöpurjehdukselle voi siis päästä jopa Itämerellä Kielissä ja jossakin Ruotsissa, Portsmouthissa tai San Diegossa. Veneparit löytyvät Meksikon Cabo San Lucasista ja Puerto Vallartasta sekä Uuden-Seelannin Aucklandista. Eksoottisin paikka IACC-purjehdukselle on varmasti Uuden-Seelannin eteläsaaren Queenstown, joka sijaitsee vuoristojärven rannalla!

Olin työmatkalla Uudessa-Seelannissa viime vuoden elo-syyskuun vaihteessa. Saavuttuani hotelliini Aucklandissa 36 tunnin matkustuksen jälkeen, oli ensimmäinen asia, jonka bongasin huoneeni ikkunasta punaisen genaakkerin vauhdittama IACC-vene Waitematan lahdella. Se oli suuri ja näytti liikkuvan todella kovaa. Varsin pian sain selville, että purjehtimaan pääsisi muutaman kymmenen euron hintaa vastaavalla nipulla paikallisia dollareita. Päätin, että tuon veneen ruoriin pitää päästä!

Kävin välillä Wellingtonissa mutta palasin viikonlopuksi Aucklandiin ja tihkusateisena sunnuntaina 02.09 ostin lipun kolmen tunnin purjehdukselle. Tämä vuodenaikahan on siellä kevättä ja olosuhteet vastasivat suunnilleen meidän alkukesäämme.

Purjehduksia päivittäin järjestävällä firmalla on kaksi IACC-venettä kuuluisassa America’s Cup -satamassa Viaduct Harbourissa, joka sijaitsee tasan kaupungin keskustassa. Toinen vene oli kevätkunnostuksessa joten match raceja ei voitu järjestää vaikka kesällä sitäkin tehdään. Käytössä ollut vene oli NZL-41, joka on rakennettu Nippon Challengelle vuoden 1995 kisoihin, joissa se sijoittui haastajien karsintasarjassa, Luis Vuitton Cupissa sijalle 4. Vene ei uusimpiin sisariinsa nähden ole aivan yhtä raju mutta aivan tarpeeksi näyttävä aloittelijalle:
Kokonaispituus: 24 m

Vesilinjapituus: 18 m

Leveys: 4.7 m

Syväys: 4 m

Uppouma: 24 tonnia

Kölipaino: 20 tonnia

Purjepinta-ala kryssillä: 320 m2

Maston korkeus: 34.5 m
Kyytiin otettiin parisenkymmentä matkustajaa ja miehistöä oli mukana 4 henkeä. Satamasta lähdettiin moottoreilla, jotka on siis jälkiasennettu, sillä kisaveneissä niitä ei tarvita. Kaksi 55 hp:n Volvoa siksi, ettei potkuriakselia kipparin mukaan voitu lujuussyistä laittaa veneen keskilinjalle. Tuulta oli 30 kn eli 15 m/s joka ylittää kilpailuissa käytettävän tuulirajan 11 m/s. Siispä iso nostettiin yhdellä reivillä.

Koska matkustajat olivat tulleet nimenomaan purjehtimaan, teetti miehistö tämänkaltaiset työt heillä. Veneen valtavassa avotilassa on 4 kahvimyllyä eli kampipedestaalia, joiden voima voidaan ohjata eri vinsseille. Ison nostoon käytettiin kaikkia pedestaaleja eli 8 vinssaajan voimat. Osallistuin vinssaamiseen ja se oli muuten aika rankkaa vaikka lopussa kierrettiin kevyempään suuntaan. Saatuamme isopurjeen ylös, voimat kammilta jaettiin keulapurjeen ja ison skuuteille sekä barduunoille.

Vene lähti heti hyökkäämään slöörillä n. 12 – 15 kn vauhtia kohti satamalahden suuta joten genaakkeria ei nostettu. Norkoilin kipparin luona ja kohta sainkin hiilikuituruorin hyppysiini. Ruori tuntui jotenkin ”kevyeltä”, lähinnä siis rakenteensa johdosta. Ohjaaminen sinänsä oli helppoa ja vene vastasi ruorin liikkeisiin nöyrästi. Suuntavakavuus slöörillä oli erittäin hyvä. Valitettavasti kippari mainosti ohjausmahdollisuutta kaikille, joten jouduin luovuttamaan ruorin. Uusintaa lupailtiin kryssille, johon olinkin ilmaissut kiinnostukseni.

Ohitettuamme North Headin vanhan linnakkeen kurssia nostettiin kohti Hauraki-lahtea, joka oli America’s Cupin näyttämönä vuosina 2000 ja 2003. Kippari Chris seisoi kulloisenkin ruorimiehen vieressä ja ennusti puuskat hämmästyttävän tarkasti eli sekunnin tarkkuudella. Kerran hän tai ison skuuttaaja taisi olla tarkkaamaton sillä vene kallistui puuskassa reilusti, hörpäten samalla tynnyrillisen vettä avotilaan kastellen monen kengät sekä alalaidalla istuneen naisgastin aivan likomäräksi. Sattuu sitä näköjään isommillakin veneillä.

Kryssit otettiin aika reippaasti, samoin jiipit. Ison skuutti vain kiristettiin aivan tolkuttoman kireälle ja sitten mentiin. Barduunamies hoiti homman helpon näköisesti mutta vinsseissähän oli koko ajan voimaa tarjolla.

Veneen kryssiominaisuudet ovat hämmästyttävät! Se tuntuu nousevan lähes vastaiseen eikä 30 solmun puuskat paljoa heiluttele. Lahdella oli kryssaamassa eräs iso cruiser-luokan purjevene mutta se suunnisti aivan muihin nousukulmiin ja oli meihin nähden lähes paikallaan. IACC-vene kulki vaivatta 12 solmua. Pääsin taas ruoriin ja huomasin, että siinä sai kyllä tehdä hiukan töitäkin – ehkä yhteistyömme ison skuuttaajan kanssa ei ollut täydellistä. Ruorissa riitti kyllä voimaa veneen pitämiseksi oikeassa suunnassa mutta sai sitä jonkin verran käyttääkin jotta sai suunnan, kallistuskulman ja nopeuden pysymään kohdillaan. Hauskaa se kyllä oli ja satama lähestyi tihkusateessa turhankin nopeasti.

Lähellä lähtösatamaamme kulkee Waitemata-lahden yli vuonna 1959 rakennettu teräsristikkosilta, Auckland Harbour Bridge. Suuntasimme suoraan kohti sitä ja miehistö oli kiistelevinään siitä, oliko nyt nousu- vai laskuvesi eli mahtuisimmeko alta. Alta mahduttiin ja myöhemmin tarkistin, että varaa jää myös nousuvedellä. Mutta ihan hauska kierros sillan alta kuitenkin oli, sillä tietenkin sen kannen alla oli Benji-hyppyasema, jolla epävarma kandidaatti seisoi polvet tutisten katsoen meitä 40 metriä alempana. Chris korotti äänensä ja käski kaveria hyppäämään heti. No uskoihan se kun kapteeni käskee.

Vielä viimeinen 12 solmun slööraus kotisataman kohdalle ja purjeet alas. Matkalla satamaan ehti veneen turvallisuuspäällikkö kertoa koko America’s Cupin historian noin viidessä minuutissa. Tarina oli voimakkaasti paikallisväritteinen mutta niin sen pitää Aucklandissa ollakin. America’s Cup ja purjehdus ylipäänsä on täällä erittäin tärkeä juttu, sen näkee joka puolella, jopa erittäin kiinnostavassa merimuseossa joka sijaitsee myös Viaduct Harbourissa.

Lähellä lähtösatamaamme kulkee Waitemata-lahden yli vuonna 1959 rakennettu teräsristikkosilta, Auckland Harbour Bridge. Suuntasimme suoraan kohti sitä ja miehistö oli kiistelevinään siitä, oliko nyt nousu- vai laskuvesi eli mahtuisimmeko alta. Alta mahduttiin ja myöhemmin tarkistin, että varaa jää myös nousuvedellä. Mutta ihan hauska kierros sillan alta kuitenkin oli, sillä tietenkin sen kannen alla oli Benji-hyppyasema, jolla epävarma kandidaatti seisoi polvet tutisten katsoen meitä 40 metriä alempana. Chris korotti äänensä ja käski kaveria hyppäämään heti. No uskoihan se kun kapteeni käskee.

Chris peruutti veneen sataman perukoille ja miehistö sai sen hämmästyttävän nopeasti satamakuntoon siirtyäkseen sitten läheiseen Danny Doolans Bariin, sinne houkuttelemiensa nuorten naisgastien seuraksi. Kävin tuossa pubisssa illalla syömässä ja shortsiasuinen miehistö oli edelleen siellä. Rankka työpäivä….

Muistakaa, että vierailunne City of Sailsissa ei ole täydellinen ilman purjehdusreissua. Suosittelen. Piccu

PS. Seuraava America’s Cup purjehditaan Valenciassa uuden AC90-säännön veneillä, joiden päämitat ovat: pituus 27.4 m (ilman puuksprööttiä), syväys 6.5 m ja uppouma 23 tonnia.